Kristosofi Nro 9 / 2018

taistelet sotaintosi kanssa. ” Maan pääl ­ lä sodassa uskoit taistelevasi hyvän asian puolesta. Myöhemmin sinulle sel- visi, että olet murhaaja, mutta tuudittau ­ duit uskoon, että elämän virta puhdis ­ taisi sinut. Siksi saat uitella varvastasi, arkaa kunniaasi. Pelkäsit jonkun astu ­ van sen päälle. Muistuttavan entisestä innostasi. Et puhunut katumuksestasi. Jos olisit sanonut: Sota on hulluutta, murhaamista, ei tuonelalla olisi valtaa ylitsesi. Vain vapautumalla viimeises- täkin sotainnosta pääset jatkamaan mat ­ kaasi kuolemanjälkeisissä tiloissa. Harva herää vapaaehtoisesti tuohon katumukseen, mikä tarkoittaa, että he ­ rää jo maan päällä ymmärtämään elä ­ män pyhyyden. Eiköhän moni sodassa ollut tunne vielä kuoleman hetkellä voi ­ vansa seitä suorana elämän edessä, kat ­ soa sitä silmiin ja sanoa: ” 01en ollut veljeni vartija. Olen kantanut heistä vastuuta. Olen uhrautunut heidän edes ­ tään. Olen tappanutkin heidän takiaan. ” Mutta elämä, joka on nyt vetänyt ylleen kuoleman tuomariviitan, romahduttaa luulot. ” Oikein ” , se sanoo, ” tiesit ole- vasi vastuussa veljestäsi. Et vain tien ­ nyt, kuka oli veljesi. Pidit veljeäsi vi ­ hollisena. Etkö muista, että mitä erin ­ omaista on siinä, jos rakastat lähim ­ mäistäsi? Myös vihollistasi tuli sinun rakastaa ja rukoilla heidän puolestaan, jotka sinua vainoavat. ” ” Muistan. Mutten ajatellut noita sa ­ noja syvemmin ” , tunnustaa syytetty. ” Ajattelin muiden tavoin, että aseilla syntyy rauha varmimmin. Nyt ymmär ­ rän, etteivät sodat lopu sillä, että hävin ­ neen puolen kanssa solmitaan rauha. Sodan liekit sammuvat vain siten, että ne sammutetaan omasta rinnasta. ” Tä ­ män sanottuaan uskaltaa vainaja jo ko ­ hottaa katseensa. Mutta mihin? Mikä oli tuo ääni, joka oli soimannut häntä? Se oli hänen omien tekojensa kaiku, jo ­ ka vähitellen vaimenee muuttuen oman ­ tunnon kuiskeeksi, tuoksi ihmissielun herkimmäksi ääneksi, mutta myös sen ankarimmaksi ahdistelijaksi. Sellainen on meidän jälleensynty- mismuistomme. Omanatuntona on se paljon hyödyllisempi kuin mitkään ku ­ vitelmat edellisistä ruumistuksista. Ne ovat kuitenkin enimmikseen valhetta. Sillä ei elämä anna menneisyyttämme reposteltavaksi, vaan säilyttää sen sisäi ­ sen Jumalamme suojassa odottamassa kypsymistämme elämänkirjan lukijak ­ si. Entä miten kypsyä siihen? Miten lä ­ hestyä sisäistä Jumalaa? Siten, miten on elämänkoulussa aina kypsytty: seuraa ­ malla ihannetta. Sitä varten ovat ihmi ­ set pitkin historiaa saaneet uskonnolli ­ set ohjeensa. Mutta, niin kuin vanhem ­ mat sopeuttavat kieltonsa lapsensa ke ­ hitystasoa - ja myös omaa tasoaan - vastaaviksi, ovat uskontojen perustajat antaneet ohjeensa aikansa vaatimusten mukaisesti. Tästä ovat Mooseksen käs ­ kyt esimerkkeinä. Älä tapa, älä varasta, älä petä puolisoasi! Miksi puhua hie ­ nommista tunteista, kun väki mellastaa vielä kuin petolauma. Profeetat tekivät tärkeän alkutyön ohjatessaan kaitsetta ­ vansa yhteiskuntakelpoisiksi kansalai ­ siksi. Se riitti vanhalla ajalla. Mutta mi ­ tä nuhteettominkin ihminen saattoi sil ­ ti vielä olla sisimmässään - Jeesuksen sanoin - kuin valkeaksi kalkittu hauta täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saas ­ taa. Vasta Jeesus avasi sydämemme hau ­ dat paljastaen ne kaikessa raadollisuu ­ dessaan. Hänen toimintansa ei kuiten ­ kaan rajoittunut vain maanpäälliseen elämään. Hänen työnsä ja opetuksensa, 269